T.E.H.D.A.S. sanoo: Ota rennosti!
Jälleen tänä kesänä Veistospuistoon syntyi tukku uusia teoksia ja Radioasema muuntautui tilapäiseksi näyttelytilaksi. T.E.H.D.A.S. -kollektiivin ja kutsuttujen taiteilijavieraiden vaihtelevat prosessit kypsyivät nautittavaan muotoonsa sopivasti keskikesän elämysmarkkinoille. Nyt kolmatta kertaa järjestetty kesänäyttely alkaa saada muotoaan ja löytää paikkaansa Porin kesässä.
Tämänvuotinen kokonaisuus ammentaa betonista; materiaalina, maisemana, tarinana, minä ikinä. Teema on väljä ja vapaasti tulkittavissa kuten ryhmän toiminnassa on ollut tapana. Prosessi alkoi Sampolan, nyt jo puretun, palvelukeskuksen tiloissa alkukeväästä. T.E.H.D.A.S. tarjosi osallistuville taiteilijoille Betonilaboratorion: rajapinnan kaupunkitutkimuksen, paikallisyhteisöjen ja lähiöarkkitehtuurin kanssa entisen Salen tiloissa. Kevään kuluessa tyhjenevä rakennuskompleksi taipui materiaaliksi sekä konkreettisesti että virtuaalisesti. Betoniseminaarissa paikkasidonnaista lähtökohtaa laajennettiin materiaalisuuden ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten suuntaan. Palvelukeskuksen jäähyväisgaalassa Sampolan Pelimannit polki tahtia makkaranpaistolle ja asukasyhteisön käsityömyyjäisille. Taustalla sykkivät jo ensimmäiset kokeilut teoksiksi kesänäyttelyyn.
Veistospuisto on kasautuva projekti, jossa yhteen sulautuvat ympäristö, sen omalaatuinen historia ja eri tilanteissa ja eri lähtökohdista toteutetut teokset. Osa teoksista päivittyy vuosittain uuteen muotoon, osa on pysyviä ja osa katoaa. Puisto ei ole valmis, eikä sen ole koskaan tarkoituskaan valmistua. Radioaseman projektitilaan rakennettu näyttelykokonaisuus on lähtökohtaisesti paikkasidonnainen, anonyymi ja kollektiivinen. Näistä premisseistä käsin voi T.E.H.D.A.S. -toimintaa yrittää hahmottaa yleisemminkin.
Kollektiivista prosessia ei kukaan kontrolloi täysin. Eikä kuulukkaan, se perustuu luottamukseen ja sen tarkoituksena on luoda puitteet apparaatille joka on luova ja ennakoimaton. Kollektiivisen kokonaisuuden osiksi toteutetut teokset eivät ole koskaan täysin valmiita tai autonomisia. Eivät sen enempää tekijän kuin kokijankaan näkökulmasta. Tarkaa rajaa ei voida määrittää siihen väliin, jossa yksi loppuu ja toinen alkaa. Teosfragmentit ovat osia kokonaisuudessa, jossa korostuu taiteen performatiivisuus. Yksittäinen kuva osallistuu aina seuraavan kuvan tuotantoon hallitsemattomassa ketjureaktiossa. Kommunikaatio tapahtuu rinnan symbolisen ja materiaalisen alueella. Tulkinta muuttuu tulkitsijan muuttuessa. Kuva ei tässä tapauksessa ole taiteilijan hallinnoima representaatio, vaan aktiivinen toimija, toimeenpanija joka hyödyntää inhimillisiä ja materiaalisia resursseja. Kollektiivi on näin ollen kompostimainen ekosysteemi joka tarjoaa kasvualustan orgaanisille prosesseille; aineenvaihdunnalle jossa hajoaminen ja uudelleenkasautuminen ovat jatkuvaa ja rinnakkaista.
Katsojan näkökulmasta merkitykset rakentuvat montaasina; kuvien väleissä niiden vuorovaikutuksesta, jos ovat rakentuakseen. Tämän kaltaista prosessia ei voi lähestyä aivan samoin, kuin kehitettyä, pysäytettyä ja kiinnitettyä kuvaa kehyksissään.
Kuten Tuuli Penttinen-Lampisuo aivan oikein havaitsee: T.E.H.D.A.S. ylistää taiteellista jamittelua.(SK 9.7.2019 https://www.satakunnankansa.fi/a/1268a6c9-6e30-4837-942c-712f07c7e206 ) Jamit viittaa vapaaseen soitteluun ja improvisaatioon muusikoiden kesken. Ehkä soittajia voi myös vaihtaa lennossa. Kuulostaa hyvältä; luova prosessi ja vapaus asetetaan ensisijaiseksi viimeisteltyyn, tietylle taiteilijalle attribuoituun lopputulokseen nähden. Valitettavasti kritiikkiä kirjoittava tuottaja ei jatka omaa ajatustaan, vaan opastaa taiteilijoita kohti menestyvämpää konseptia.
Näyttelyarviossa kaivataan terävöitymistä ehtona valtakunnalliselle näkyvyydelle ja todetaan, että Betonikesässä ilakoidaan jälleen kokeilumeiningillä ja faktojen pölhöllä rönsyilyllä. T.E.H.D.A.S. kyllä tunnistaa itsensä Penttinen-Lampisuon tekstistä, mutta jää ihmettelemään yksipuolista näkemystä taiteesta ja sen tuotantorakenteista. Vapaan assosiaation ja kaikenlaisen rönsyilyn hyväksyminen luovan prosessin lähtökohdaksi sekä luopuminen kuratoriaalisesta vallankäytöstä suhteessa taiteilijoihin, on taiteilijalähtöisessä toiminnassa tietoinen valinta. T.E.H.D.A.S. pyrkii toiminnassaan yhteisöllisyyteen ja tasoittaamaan asiantuntijakulttuurien ulossulkevia vaikutuksia. Projekteissa on yleensä mukana muitakin kuin taiteilijoiksi määritettyjä, eikä toimintakaan välttämättä aina tavoittele taiteeksi määrittelemista. Onneksi avoin ja orgaaninen tuotanto on sallittua vielä ainakin provinsiaalisessa toiminnassa. Usko, toivo ja rakkaus taiteen ystäviin ja heidän kykyynsä sietää erilaisuutta elää sekin täällä edelleen vahvana.
Valittu toimintatapa edellyttää hyväksymään epävarmuuden ja epäonnistumisetkin. Kenenkään taiteellinen visio ei toteudu sellaisenaan, vaan altistuu yleiselle haparoinnille. Se voi olla herkkää ja aitoa, ja tietysti joskus aivan karmeaakin. Se riski kuuluu yhteisöllisen tuotantotavan ydinmehuihin ja sen kanssa on hyvä elää. Herkkyys ja epäonnistumisen mahdollisuus nähdään tässä tapauksessa arvoina. Allekirjoittanutkin toki haluaisi heikoimpina hetkinään kitkeä niitä rönsyjä, kunnes muistaa taas mistä tässä kaikessa oli kyse. Yhdistyksenä pyrimme luomaan alustan ja tarjoamaan tarvittavat resurssit. Luonollisesti T.E.H.D.A.S. myös käyttää valtaa ja sen sisällä käytetään valtaa. Jossain kohdassa prosessia täytyy asettaa jonkinlaiset puitteet, mutta olennaista on jättää riittävästi tilaa yksilölliselle (ja yhteisölliselle) ilmaisulle ja hyväksyä, että suunniteltu kehys vuotaa kaikista nurkistaan. Onnistuneimmillaan kollektiivinen taiteellinen prosessi yllättää kaikki siihen osallistuvat. Jokaisella on omanlaisensa käsitys siitä mitä ollaan tekemässä, mutta kenenkään näkemys ei toteudu sellaisenaan. Eivätkä ne käsityksetkään synny itsestään, vaan aktiivisesta kanssakäymisestä, jossa yksi tarttuu toisen ajatukseen ja jatkaa sen kolmannelle ja taas takaisin.
Jussi Matilainen