T.E.H.D.A.S.

Taide Eheyttää Harmonisoi Dada Anarkiaa Suomeen

Radioaalloilla

Se on se lähetys, johon voi kuka tahansa soittaa klo 14-16 torstaisin. En sitten tiedä kuinka moni sitä kuuntelee siihen aikaan päivästä, kai ihmiset ovat töissä. Minäkin olen soittanut jo kaksi kertaa ja kertonut havainnoistani. Eihän sinne nyt viitsisi niin soitella, enkä minä kauaa ole vienyt lähetysaikaa, hyvin kiteytetysti olen vain kertonut mitä olen nähnyt jotta muut pääsevät sitten linjoille. Enkä minä soittaisi sinne jos ei olisi ihan oikeata asiaa. Koitan aina puhua rauhallisella äänellä ja sen verran hitaasti, että varmasti kaikki saavat selvää. Vaikkakin välillä se on hieman hankalaa kun innostun niin. Mutta silloin kannattaa aina vetää syvään henkeä ja palata mielessään muutama askel taaksepäin, ei sovi hermostua, koska silloin ääni alkaa helposti sammaltaa kun sanat alkavat mennä yhteen eikä erota mikä on mitäkin tai mihin lause loppuu ja niin päin pois.

Joskus minua ihan huvittaa mielessäni, kun ajattelen kuinka minäkin olen ollut oikein radiolähetyksessä, eikä kukaan näe miltä näytän täällä vaatimattomassa olohuoneessani nojautuneena pöydän ääreen. Ihmiset saattavat luulla että olen esimerkiksi pitkä ja hauskannäköinen, tummatukkainen ja säihkysilmäinen, kun vain kuuntelevat ääntäni. Kyllä minulla on aivan mukiinmenevä ääni, ei liian kimeä tai kovankuuloinen. Nuorempana kuvittelin jopa että voisin olla jonkinlaisessa puheammatissa niinkuin opettajat tai juontajat, tai vaikka vain Högströmin putiikin tiskin takana myymässä ja esittelemässä niitä taivaallisia musliineja. Olinhan minä hetken aikaa siellä työväentalolla järjestettävässä harrastetoiminnassa, missä teimme pieniä matineoita, mutta siellä kävi niin epämääräistä sakkia toisinaan, että en minä sellaisessa halua olla mukana. Pitivät elämää ja häiriköivät esityksiä. Silloin kun lausun, haluan että on aivan hiljaista ja että yleisö keskittyy. Muuten tuntuu kun olisi jossain kiertävässä sirkuksessa jokin yleinen ohjelmanumero tai muu sellainen.

Niin, kerroin siis siellä lähetyksessä siitä henkilöstä tai ilmestyksestä, jonka näin torilla edellispäivän aamun koitteessa, juuri siihen aikaan kun ei ole ketään kulussa asioitaan hoitamassa ellei jokin satunnainen kanssakulkija. Hänellä tai sillä oli eriskummallinen hattu päässä, sellainen joita saattaa nähdä kuvalehtien matkakertomus-sivuilla tai ehkäpä ulkomaisissa basaareissa, vaikka enhän minä niistä osaa sanoa, kerta en koskaan ole poikennut Forssaa kauempana. Kerran oli aikomuksena ystävättäreni kanssa lähteä hänen serkkunsa tykö vierailulle Helsinkiin, mutta ystävättäreni joutuinkin lähtemään Joensuuhun katsomaan sairasta tätiään. Emme sitten päässeetkään lähtemään, mutta olemme kyllä ajatelleet vielä joskus tuon matkan toteuttaa, kunhan vain sopiva aika koittaa, ehkäpä ensi kesänä. Olen aina halunnut käydä siellä, olen varma että se on kaupunki jonka salaperäisille kaduille voi suorastaan ilomielin eksyä ja niiden tarjoamia huvituksia ja ihmeellisiä puoteja oikein sydämmensä kyllyydestä tutkia ja tarkastella.

Niin, sillä näkemälläni hahmolla oli sen, suurempaankin maailmaan tottuneen henkilön silmissä, ihmetystä herättävän hatun lisäksi päällään suuri viitta, joka hohti ja väreili kaikissa taivaan ja maan väreissä, kuin se olisi ollut vain valoa ja täysin vailla materiaa. Hänen liikkuessaan, minä seurasin häntä niin kauan kuin pystyin, tuntui kuin hetkittäin hän olisi vallan kadonnut näkyvistä jäljettömiin, kuin hän olisi ollut siinä ja kuitenkin olematon. Mutta olen varma että näin siinä tämän oudon ilmestyksen juuri edessäni, hän ei voinut olla kymmentäkään metriä etäällä minusta. Ja jatkuvasti hän liikkui eteenpäin, niinkin ripeästi että voin sanoa, että oli minulla siinä vauhdissa tekemistä jotta pysyin kannoillaan.

Minulle tuli mieleen, että jos se olikin se kuuluisa konserttiviulisti Arnold Kopfendorf, joka katosi silloin pimeinä vuosina, kun ihmisiä katosi muutenkin ja kuskattiin öisin ties minne eikä heitä kukaan enää senkoommin nähnyt. Niin, että jos hän on ollut kadoksissa kaikki nämä vuodet tai
piilotellut jossain ulkomailla ja nyt palannut Poriin. Tai jos hänen henkensä on jäänyt vangiksi tänne eikä hän koskaan voi kohtalostaan vapautua, vaan vaeltaa pitkin katuja ikuisesti koittaen palata, etsien sitä viimeistä tilaisuutta, sitä kohtalokasta hetkeä, ehkäpä esitystystilannetta konserttisalissa, josta hänet niin väkivaltaisesti riuhtaistiin ja katkaistiin elämänlanka. Ja siten pakotettiin astumaan toiseen ulottuvuuteen, jossa ainoana lohtuna on harhailla tutuissa maisemissa pysähtymättä, etsien ja etsien paikkaa, jotain aikojen välissä olevaa porttia tai reikää, joka mahdollistaisi paluun lähtöpisteeseen ja verisen koston niille, jotka häntä kohtaan ovat väärin tehneet. Voihan olla, että hän haluaisi palata myös entisen rakastettunsa luo, valittaen ja vuolaasti selittäen tapahtumienkulkua sekä harmia ja tuskaa, jonka hän on saanut harteilleen kannettavaksi. Mutta kyllä minä luulen, että uskottavampi ratkaisu hänen paluulleen on sittenkin tuo sielua polttava vääryys ja huipulla ollessaan asemansa menettäneen miehen ja virtuoosimaisen esiintyjän pakonomainen tarve saada oikeutta ja tasata vaakakupit menneisyytensä demonien kanssa.

Niin, sen minä kerroin ”Arjen ihmeitä” -ohjelmaan soittaessani. Kyllä toimittaja taisi olla ihmeissään, kun ei hän oikein mitään minulle vastannut tiedustellessani, että mikähän ilmestys tuo hahmo saattoi olla ja kerroin mille tolalle omat ajatukseni olivat edenneet.
Olen jonkin aikaa miettinyt pitäisikö radio siirtää tuonne toiselle puolelle huonetta, lähemmäksi ikkunaa, jotta näkisin ulos, ja tuon vastapäisen talon ikkunoitakin on mukava katsella, silloin kun valot ovat päällä, eihän niihin muuten näe. Hetkinen, hyshh… sieltä kuuluu joku, rapuissa kulkevat kaiken yötä, ramppaavat ja elämää pitävät.