T.E.H.D.A.S.

Taide Eheyttää Harmonisoi Dada Anarkiaa Suomeen

 

Katkeruus 1.3

Oli sit pakko vetää eilen pää täyteen. Joku alko heti ku istuin alas horisemaan jotain sisällissotajuttui. Sen isovanhemmista ja kadonneista sukulaisista. Onhan se ihan kiinnostavaa, mut joo. Onhan mullaki joku historia, kai siin on joku paine aina valita puolensa. Noi asiat vaikuttaa sillai, niinku puolesta ja vastaan. Emmä tiiä, en jaksa ajatella tollasii, kuin ois jotenkin jonkinlainen koska joskus kävi jotain. Ehkä sitä onkin, kylhän ne vaikuttaa mitä on tapahtunut, mut kuka sitä oikeesti tietää et miten kaikki meni. Eikse aina oo epäselvää, vähintään puolet jää sumuverhoon. Kuinka paljon kadonneita tarinoita ja ihmiskohtaloita on haihtunut historian hämärään tai sit ne on vaan salattu. Emmä osaa sanoo tai ottaa kantaa, kaikki on yhtä hämärää edelleen. Että mikä on mitäkin ja mitä tässä pitäis tehä.
Emmä keksi muuta tekemistä ku mennä paikasta toiseen, ajelehtia katuja pitkin. Kaikista helpointa on olla tekemättä mitään. Valokuvata mä tykkään, sekin rauniorakennus siin Isolinnankadul, jotai hämärää siel on käyny. Sitä mä oon käyny kuvaa joka päivä ku se murtuu pala kerrallaan. Mä kuulin et se on pidempääki ollu niitten hämärätyyppien käytössä, jotain ihme rituaaleja ne on siel järjestäny. Ties vaik jotai uhrimenoi. Siin on ollu aikoinaan jo sillon sata vuotta sitte joku kokoontumispaikka, jotain siel on häärätty ja salassa pidetty. Se on ollu vähän semmonen hyshys mut on siit kuitenki jotain aavisteltu, jotain silmäätekeviä tai muita siel on rampannu, porttikongista sisään ja ylös kattohuoneistoon.
On ollu juttua siitäki aikoinaan, et joku oli huomannu et jonkun Radioaseman pääjehun vaimo oli ollut siellä tuttu näky. En sit tiiä. Mut näin mäki kerran isötätini kanssa ku oltiin käymässä jossain sen ystävän luona jonka nimee en muista, ni jonkun valokuvan ku se esitteli jotain albumia, missä oli semmonen joukkokohtaus kuvattu Radioasemalta ja siin yhes kohtaa tapahtu jotain hämärää. Siin oli semmonen pitkän huiskee mieshenkilö yhes kohtaa siel takarivis, mut sit ku sitä katto tarkemmin ni se näytti ihans siltä et se ois levitoinu kaks senttii maanpinnan yläpuolella. Myöskin sen kasvot näytti siltä kun ne ois ollu jotenki valahtanu alaspäin niinku roikku sillai kuin ihopoimut ois lähteny valuu leukaa kohden.
Joskus must tuntuu et mun koko keho valuu hitaasti alaspäin, se tulee siitä ku vaan kävelee ja tuijottaa katua ja jalkoja. Ei huvita nostaa katsetta usein tai siis katsoa ihmisiä silmiin, jotenkin rasittaa niitten läpitunkeva katse. Ihan ku mua pitäis jotenki tarkastella ja huomioida. Tulee semmonen olo ku ois syyllinen johonki, niinku ois tehny jonkun virheen tai epähuomiossa jotain tosi pahaa. Et jollain tavalla pitäis tietää mitä se on ja rangaista itseä mutku ei tiedä. Se on kuluttavaa ku ei tiedä mitä pitäis tehä.
Monesti sit illalla istahdan alas ja kuuntelen radiosta niit puheohjelmii, ne puhuu aina kaikesta kiinnostavasta niinku jätteenkierrätyksestä tai kapusiiniapinoista tai avaruudesta. Vaikka tosinaan tuntuu et ne äänet on vaan ääniä, et siel ei oo ketään oikeeta ihmistä paikalla, vaan se ääni joka on jollai tavalla keksitty sinne tai tehty jotenki koneellisesti sillai manipuloiden, et ne on vaan ääniä ilman ruumiita ja niitten oleminen loppuu ku lähetys loppuu.