T.E.H.D.A.S.

Taide Eheyttää Harmonisoi Dada Anarkiaa Suomeen

Katkeruus 1.2

Ku ei mikää riitä. Sitä kaikkensa antaa mut mitään ei saa. Kuin monta kesää tätä pitäis viel jaksaa kattella. Ei vaan kyl mä vaan sanon et. Mä en jaksa enää odottaa et sais edes joskus sen mitä luvataan. Voi jumalauta. Jatkuvia lupauksia joo joo ja uudestaan vaan samaa. Antaa tulla vaan kyl mä kestän kaiken ja enemmänki. Tulkoo mitä tulee se on yks ja sama. Kaikki nää on nähty. Ihan ku en tietäis. Se mua kaikkein eniten ottaa päähän et ihan ku mä en tietäis – minä! Tiedän tasan tarkkaan jokaisen askelmerkin ja sanan ja kasvon ilmeen. Jokaisen hymyn ja kauniin sanan. Jokaisen esitetyn tunteen ja eleen ja kädenojennuksen. Jokaisen kosketuksen tiedän. Miten voi ihminen olla niin päästänsä vialla, että aina lankee samaan lankaan. Mikä siinä on? Ettei voi uskoa kun sanotaan, kun itse sen näkee ja kokee uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niinkuin märkä rätti, jota puristetaan uudestaan ja uudestaan kunnes viiminenki pisara on saatu irti puristettua. Se just. Se siinä eniten risoo, että vaikka tietää ni silti on pakko juosta jyrän alle. Niinku oikein antautua tallottavaks ja murjottavaks. Niinku olisi tarkoitettu siihen rooliin, jotta oisi sitte jollai joku kohde ja materiaali jota tallata ja kokeilla. Kokeilla että toimiiko toi ja toi mahollisesti tai ehkä tämä menis läpi paremmin. Tuntuu kuin oisi läpinäkyvä ja läpitungettava ja samalla niin raskas ettei pysty liikkumaan. Että on pakko jäädä paikoilleen seisomaan tylsä ilme naamalla ja katse kohdistettuna tyhjyyteen. Kai sitä kuuli väärin jossain kriittisessä pisteessä ja luuli että pitää jäädä tuleen makaamaan, sillai kunnolla kieriä siellä mudassa ja liata ittensä perusteellisesti. Et sit kokee mitä tää oleminen tosissaan on. Katkeruutta. Peliähän se tosissaan on. Peliä ja pelaamista. Sen katsomista pääseekö seuraavasta pisteestä eteenpäin voittajana ja selvinnahoin ja mitä ja ketä siihen vaaditaan. Millasia välineitä ja temppuja pitää olla takataskussa. Ja kuinka hyväksi kehittyy, kun paljon harjottelee. Tarvii kehittää, hioa ja siitä se kehkeytyy: paras pelaaja. Jokainen äänenpaino, jokainen vastaus kysymykseen pitää tarkoin harkita ja manipuloida oma reitti vapaaksi, jotta etenee ja saa lisää pisteitä. Jos osaa hyväksikäyttää kaikki mitä annetaan, kaikki mitä saa ja millä tuetaan niin pystyy ponnistamaan aina korkeammalle ja pidemmälle. Siitä tulee vain helpompaa, ei mene liikaa energiaa jokaiseen hyppyyn. Mitä muuta täällä on kuin uhreja ja uhrattavia? Syyllisiä ja syyttömiä. Taisteluja, hyökkäyksiä ja puolustuksia. Asemoitumista omaan paikkaan ja tilaan, sinne poteroitumista. Varustelua, jotta olisi valmis seuraavaan hyökkäykseen. Yhtä asemasotaa kaikki. Ihme ku koko tanner ei vielä peity usvaan ja sumuun. Jonain päivänä kun herää niin jokainen kolo mihin on luullut voivansa piiloutua paljastuu katseelle ja päässä soi jatkuva melu ja mylvintä. Pöly peittää silmät ku paikat hajoo käsiin ja seinät lakoo ympäriltä. Mitä silloin voi tuntea? Varmaan suurta tyydytystä siitä ettei tarvii enää teeskennellä jaksavansa näitä kauniita säkeitä ja tunteikkaita lupauksia. Sekunnit kertovat siitä kuinka ei ole enää käytettävissä, että kaikki on mennyt ja kaluttu loppuun. Mysteerien aika on ohi, eikä kukaan tule enää kysymään että miltä nyt tuntuu. Ei miltään, ei yhtään miltään. Siinä se. Seuraava joka tulee vielä sanomaan että tartutaan yhteiseen seikkailuun ja ihmetellään kuinka jännittävää ja salaperäistä kaikki voi olla niin voi samantien.. Ainoa mysteeri jonka voi vielä nähdä on se miten ei tarvii sekaantua enää sellaiseen ehdotukseen ja mennä menojaan. Kyl vaan, omia menojaan omiin uniin. Sieltä ne kysymykset löytyy. Mysteeriminä. Kuulostaa joltai lautapeliltä 5-10 vuotiaille.