T.E.H.D.A.S. Kesänäyttely, Radio tekee murhan – K.K.:n tutkimuksia osa 1

Katkeruus 1.1

Tuon kulman takaa pitäisi olla vielä vajaa puol peninkulmaa. Kun vaan pääsee siihen lammashaan kohdalle niin siitä vielä se pitkä suora. Ensi viikolla kun saa ne Santun jalkaansa ni ei haittaa tallata vaikka Ulvilaan asti matkais. Ei vaan välillä kun pääsee Varjolan kyydillä niin jo helpottaa sekin. Voisin vaikka vannoa että joka ikinen akelma tällä tiellä on käyty ja moneen kertaan. Saisi joskus ite kokeilla miltä se tuntuu tallata samaa reittiä edes takas ja uudestaan ja samat maisemat jotka osaa ulkoa, jokaine talo ja ruohonkorsi, jokaine puu joka on lopettanut kasvunsa. Varmasti lopettanut kasvunsa tylsistyttyään kasvamaan kun ei mitään uutta ole näköpiirissä. Juu näin se on, että puutkin pysähtyvät tietylle korkeudelle, päättävät vaan että nyt riitti, antaa olla, mitä helvetin väliä sillä on mihin suuntaan tässä taipuu ja nojaa.

Mistä lähtien musta on saatu tehtyä yleinen tavarantoimittaja, oikea kuormajuhta, kaikkien apumies ja välikäsi. Tietävät että osaan hommat hoitaa sehän se on. Kyl osaanki ei se siitä ole. Mitä vaan tarvitaan ni kyllä hoituu ja tavaraa liikkuu. Ja mihin muuhunkaan sitä nyt ois enerkiaansa tässä elämässä kohdistanut kun tavaran liikkumiseen ja yleiseen liikkuvuuteen. Se liikkuu, tavara ja minä, käsikädessä kuljemme tätä elämän suurta polkua ja toimitamme asiaa ja muiden asioita. Yleinen ja toimiva, noin niinku toimitsija tai yleismies toimitsija. Eiku toiminnanjohtaja sehän sopii, sehän minä olenki. Johdan toimintaa ja näytän tien, että nyt mennään tuonne päin. Edessä menen ja näytän kuinka pitää tehdä ja hoitaa asiat oikein. Koska jos niin ei tee niin sitten! Ei käy hienosti siinä pelissä jos hiukankin kallistuu väärälle tielle. Sitten kyllä tulee ja kovaa, ettei oikein huomaa mikä siinä edes tuli ku jo kolahtaa.

Sitä minä vaan, että ei sen Kolehmaisen niin niukka tarttis sen aamupalan kanssa olla. Kun miettii millaista päivää minäki pusken. Yrittäisi nyt joskus edes että miltä se tuntuu kun yli puolenpäivän pitää odottaa että saa taas jotain millä voimin heittää seuraava keikka. Ja mitä jos se on toisella puolen kaupunkia. Väinölään asti sitä vielä valittamalla jaksaa, mutta se seuraava, se seuraava keikka on aina kahta kauheempi, niinkuin jokainen sielu ympärillä olisi jo istahtanut aloillensa ja nielaissut ensimmäisen palan kurkusta alas ja alkanut sillai sulattelee sitä oikein rauhallisin mielin ja tyytyväisenä päivä aikaansaanoksiinsa ja tämä poika se vain talsii ikuista maantietä toimittamassa sitä ikuista asiaa joka ei koskaan tule toimitetuksi, koska siinä välissä aika on pysähtynyt ja nauraa sellaista painavaa ja räkäistä naurua, jota kuulee vain joskus radiosta sunnuntaikuunnelmissa. Se on aina se paatunut pahantekijä tai varjoista kyttäävä limainen naama joka kuola valuen räkättää sitä paskaista nauruaan kaikille, jotka ovat luulleet että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Huomenaamulla kyllä mainitsen sille siitä vaikka mikä tulis eteen.

No niin vihdoin, tuosta käännytään kyllä sen muistan ennestään. Kun nyt vaan olisi valmiina vastassa, luulevat että koko päivä on aikaa aina jäädä siihen oottelee että jos nyt joku viittis ottaa sen mitä ovat tilanneet. Niinkuin ei muita menoja olis, että ihan leikinpäiten ja huvikseni täällä palloilen ja aikaa kulutan. Onhan se tuolla tuo ukko, kerranki ajoissa vielä.

Moro. Siin o. Ja ens viikol uusiks. Lait toho kätee.

Nyte o piru periny ei voi muut sanoo.

Kui? Älä ny pehmee o. Ook sää pöhnäs?

Sielt o löyretty oikei jotai aamusti, kuoppaa kräväävät ja isoo.

– Ni mitä siel o?

– Mist sen tietäs mut kovi hissuksii ovat, ei sin voi men tai kysyy. Kohkaamaa alkovat. Semmone aaninki o et liittyy siihe hautaa sodan ajalt. Koiti kuulustel mut.

– Jestas.

– Jonku kuuli oleva karus et tiiä sit.

– Jesusauti oikei karus! Koit ny klaarat mik o. Ei mitää.

– Tuu ton suulii, mul o siel suolomollot tulel. Tuuksää?

– Jaa no kyl. Tarvii vaklat mist o kyse.