RADIO TEKEE MURHAN: K.K:N TUTKIMUKSIA OSA 1

Katkeruus 1.0

Pitänyt paikata tuo repeämä tapetissa. Kellastuneet värit. Aina sama piste näkökentässä kun herää. Miten saisi aikaiseksi käydä käsiksi tuohon asiaan. Voisihan siihen laittaa sanomalehdenpalan, en usko että on missään jäljellä tuota samaa kuosia. Tai ehkä täti on jemmannut sitä vintille johki niihin arkkuihin. Kuumottava paikka jos sinne menee.

Taas koko ruumis jäässä, kuin jokin tärisevä esine jyskyttäisi mahan kohdalla. Miksi ihmisen pitää herätä tällaisiin aamuihin. Niska ei tunnu tarpeeksi vahvalta että vetäisi pään ylös tyynystä. Tänään käyn pyykillä ja sitten hakemassa sen koltun Seppäseltä. Aina saa vartoa ja lopuksi vahdata ettei vedä välistä. Pitäisi etsiä uusi naishenkilö hoitamaan nuo hommat. Naishenkilö naishenkilö..

Mikä ihmeen puudutus sillä Kapullakin oli eilen päällä. Ei uskalla kotiansa tulla kun pitää sitäkin aina kytätä ja varoa. On se kumma kun puskissa saa seistä yömyöhään. Ikkunat pesen myös tänään jos kehtais sit emäntäki tulla pistäytymään päiväkahveilla ettei tarvii valittaa jokaista yksityiskohtaa johon silmä osuu.

Ja lauantaina aivan varmasti menemme sinne rivieeralle, on sitä jo niin kauan aiottu että nyt ei sovi perua. Laitan sen vaaleansinisen koltun ja pikkukengät, ne nahkaiset. Piru kun siihen helmaan jäi jälki, ei lähtenyt ihan vaikka aika hyvin se siitä hinkkautukin. Kuitenkin vähän näkyy haaleana jos oikein tarkkasilmä on. Mutta ei sitä huomaa, kuka siihen nyt katsoisi niin kovasti polven alle. Ja on siinä sen verran runsaasti helmaa että hukkuu sinne väleihin. Sitä paitsi kuka nyt osaisi tuollaista yhdistää mihinkään. Ei ihmiset ajattele niin pitkälle. Yleensäkin ovat aika sokeita, katsovat vain luulemaansa kokonaisuutta tai jotain etsimäänsä ja valmiiksi ajattelemaansa. Niinkuin jokainen olisi osiensa summa tai jotain senkaltaista. Ettei mitään säröjä tai epäjohdonmukaisuuksia vain olisi tai tarvitsisi havaita. Kaikki helposti nähtävissä ensi silmäyksellä, voi vilkaista kerran ja tehdä johtopäätöksen kuka kukin on ja mistä on tullut ja miten on mennyt ja millaisia esineitä omistaa tai ei omista. Puhumattakaan että ei varmasti tule siitä muuttumaan vaan pysyy aina vain sellaisena, niinkuin omanlaisenaan ja -arvoisenaan, itsenään, sellaisena pakettina että ”tuossa tuokin lampsii menemään ja on tuollainen” tai että ” voi tuotakin ihmispoloa, mitenkähän se nyt oikein pärjää kun ihan yksin joutuu pärjäämään ja kengässäkin on reikä ja niin niin..”. Voi että minua oikein sydämeni pohjasta etoo kun ajattelen miten tyhmiä ihmiset ovat. Uskovat kaiken mitä niille sanoo ja näyttää. Vähän kun hymyilee ja kuuntelee niiden säälittäviä ja omanarvontuntoisia kertomuksia itsestään ja harrastuksistaan, jotka yleensä ovat jotain hevoisiin tai polkupyöriin liittyvää tai siltä väliltä, niin heti ovat vain että niin kyllä se näin on ”kuuntele vain sinäkin tyttöseni että millaista tämä elämä on ja opi siitä”. Voi Jeesus! Tietäisivätpä vaan mutta eivät. Tai että kuinka paljon he ovat kokeneet ja kuinka paljon se on heitä muokannut ja viisastuttanut. Painavat syntymästä hautaan toteuttaen mielitekojaan ja todistellen johtopäätöksiään todellisuudesta ja suuresta maailmasta jota ovat tietysti nähneet todella paljon ja eri kanteilta. Niin ja sitten pitää vielä joka hetken tullen jankata sitä samaa virttä, että kuinka raskasta heillä on ollut mutta kuinka he vaikeuksien kautta ovat vihdoin päätyneet oikealle tielle ja löytäneet sen oikean ja oikean työn ja oikean tilanteen ja oikein oikeaa kunnon rehtiä rahaa ja talon ja emännän ja lampaan ja muutaman kanan ja voita ja silavaa ja mittatilaustyönä tehdyn puvun. Niin ja kuinka he viime vuoden puolella kävivät Tampereella ostamassa kihlat kun sieltä saa niin paljon paremmat ja samalla voi käydä juomassa limonaatia siina aseman viereisessä kuppilassa ja promeneerata pitkin Hämeenkatua. Ai ai ai antakaa mun kaikkeni kestää. Miksi jaksavat kiusata minua päivästä toiseen. Kuin ei muuta ajateltavaa olisi kuin kuunnella noita jaarituksia ja kovia kokemuksia. Voi että kun ihmisväki on niin ihastunut itseensä ja omaan olemiseensa ja kävelytyyliinsä. Ei ole ketään maa päällään kantanut, joka ei oikein tykkäisi puhua itsestään, kun oikein mairittelevasti kerran kysyt että ”kuis on sul noin hieno palttoo päällä tänä kauniina päivän? Oikeinko uusi mahtaa olla?” ja siitä se sitten alkaa. Eikä loppua tule. Mutta mitä se meittiä liikuttaa, siinäpähän jauhavat, minulla onkin sitten ihan omat kuviot. Ja kuinka se oikein kihelmöi koko ruumiissa kun tietää että nyt voi laittaa omat kierrokset käyntiin ja harkiten punnita seuraavat liikkeet että oikein missä järjestyksessä asiansa haluaa todeksi tehdä. Voi niinkuin täysin keskittyä vain siihen, katsoa toista suoraan silmiin ja valitsemallaan hetkellä tehdä mitä pitää tehdä. Eikä tarvitse muuta kun sanoa kiitos ja näkemiin ”toivottavasti siunaavat näillä säillä vielä juhannuksena”. Jokaisen kerran jälkeen askeleet tuntuvat kuin pilvissä kävelisi, niin kevyiltä ja huomaamattomilta, niinkuin jalat eivät olisi edes omat vaan kuin Jumala kuljettaisi niitä eteenpäin ja minä vain seuraan mukana. Kyllä tämä on suuremman suojeluksessa ja hallussa kaikki, ei se muuten näin päin näin vaivattomasti aina siunautuisi meitille. Kyllä, niin se vain on. Kyllä se on hienoa kun osaa ja taitaa ja menee vaan, vaikka kuinka yrittävät itteään nostaa ylemmäksi ja parhain päin kertoa itsensä. Voi voi tietäisivätpä vaan. Ku eivät tiedä.

Sen kahveen keitän ja sit lähen pyykille, kun se Seppänenki jo taas vartoo ja kiukkuaan jos kerää niin yrittää taas välistä jumaliste se on varma.