RETKI

Ikkunani ulkopuolelta kuuluu jatkuva sirkutus; miten voi olla niin monotoninen ääni varpusilla? En
halua haukkua varpusia, nehän ovat suloisia ja lentävät ja touhuavat, kylpevät hiekassa, se vasta on
suloista. Katselen ikkunasta ulos. Mietin valkoista valoa verhon takana, kuinka valoisaa on, kun
katselee verhon takaa ja kuvittelee valoisaa. Se sokaisee oikeastaan. En avannut verhoa heti silloin,
kun ajattelin tuota tai avasin hetken päästä. En halua olla se eräs, jonka pää imeytyi sisään. Kävin
minä eilen ulkona, istuin puiston penkillä. Siskoni sanoi, että veisi minut ajelulle, että kävisimme
jossain kauempana rannalla tai luonnonhelmassa. Hän ajattelee, että minä vain irvistelen ja
kuuntelen ääniaaltoja, joutilas ketale. En usko, että hän pitää minua ketaleena, vain hieman hitaana
ehkä. Aina silloin vastaan hänelle, että käyn läpi taantunutta eloonjäämistapahtumaa. Silloin hän
hymähtää ja näyttää tylsämieliseltä.

Ei minussa mitään vikaa ole, tykkään vain olla ja tarkkailla. En ole kovin innostunut tekemään koko
ajan jotain. En muutenkaan käsitä miksi pitäisi olla niin aktiivinen, silloinhan ei ehdi ajatella
mitään, aktivoi vain jatkuvasti kaiken mitä eteen tulee ja sen jälkeen on aivan väsynyt. Pitää
kuunnella ruumistaan ja tehdä mitä jaksaa. Esimerkiksi minun ruumiini sisällä on hyvin paljon
materiaa, joten se on hyvin hidas ja pimeä. Mutta niinhän kaikkien ruumiit ovat pimeitä, siis sisältä.
Kerran eräs mies sanoi minulle, että näytän vähän synkältä, minä vastasin että yksi keino saada
valoa ihon alle on jauhaa sileästä lihastani soikean muotoisia möykkyjä tai pihvejä. Tykkään sanoa
tuollaisia asioita, eivät ne ole sen ihmeellisempiä, vähän vain korneja ja tökeröitä ja saavat jotkut
hiljaiseksi siksi aikaa kunnes häivyn tilanteesta. Minähän olen hieman tökerö, mitäpä siitä, ei se
minua haittaa. Tai ehkä haluan vain paljastaa ajatukseni. Kenelle, itsellenikö vai muille? Ei, vaan
sille jonka olen taidokkaasti kuvitellut olevan, hänellä on siniset, ruskeat, mustat silmät ja kaikkea
siihen liittyvää. Mutta vähän liian mustat, ei liian, mutta uskomattomat. Liian paljon kuvitelmia,
liian myöshäistä kuvalle, väsyttää kun ajattelenkin. Silmistä tuntee mitä kaikkea ne voivat nähdä tai
ovat nähneet joskus.

Silti, miksi pitäisi välittää katsella ja kuunnella muita ihmisiä, mielummin katselee puita tai autoja
tai vaikka asfalttia. Te saatte minut varuilleni, pelkäämään asioita. Asioita, ajatuksia, jotka eivät
johda mihinkään. Punaista, sinistä, vihreää, tuota naista tuossa kuvassa – liian punainen kuva.
Ainaista katsomista. Mitä katsoisi tänään? Tuota ja tuota, entä tuota tai taivasta? Aina voi nojata
vähän taaksepäin, se on siinä näkyvillä, ikuinen äärettömyys harmaansävyissä joita voi huokailla
pilvisinä päivinä. Joskus makaan puistossa nurmikolla katsellen taivasta. Silloin mietin miksi en
nostaisi käsiä ylös – katse kuljettaa valoa ja kädet heiluvat ilmassa. Kyllä taivasta jaksaa katsella.
Ihmiset ne näyttävät hassuilta puistossa. Käyn aina välillä puistossa, yleensä istun penkillä ja
katselen muita, monenlaisia tyyppejä tekemässä asioita samanaikaisesti vierekkäin: ei edes tiedä
mitä kaikkea he tekevät. Niistä tulee absurdeja eleitä vierekkäin, liittymätä toisiinsa, ihmiset eivät
liity toisiinsa, mutta muodostavat jotain yhteistä. He ovat innostuneita ja kuvittelevat innostuneesti
jotain yhteistä. He tekevät osansa ja kuvittelevat yhdessä (mutta erikseen) jonkin tapahtuvaksi,
tekevät yhteisen mielikuvan.

Lähdimme ajamaan sinne jonnekin kauemmaksi retkelle. Meillä oli eväitä, mehua ja voileipiä.
Voileivät maistuvat hyviltä retkellä ja uimisen jälkeen.Tykkään, että minun voileipien sisällä on
voita, maksamakkaraa ja miedonmakuista juustoa kaksi siivua, joskus ehkä kurkunsiivuja myös.
Siskolleni en jaksanut puhua mitään, kirjoitin vain runoja muistikirjaani, kirjoitan niitä toisinaan
mutta en näytä niitä kenellekään, välillä luen niitä uudestaan:

Oli eräs
hän antoi minulle sydämensä ja rakkautta
lisäksi hieman myötätuntoa mutta ei muuta
hän imi lihaani ja kuvitteli sitä kohduksi tai mullaksi
nousin ja yritin kävellä niin hän tarjosi minulle vaunujaan.
Yritin kaatua niin hän tarjosi minulle nojiaan
yritin puhua
hän painoi kätensä mahalleni, toisen kätensä hän nosti ylös
ja sanoi:
piirrän maahan ympyrän
tämä paikka on annettu meille
se lohduttakoon meitä.
Minua alkoi väsyttämään
liian myöhään kehittyvä tahto

Nostin katseeni kirjastani, katsoin maisemia. Kaunista, melkein kuin maaseudulla, peltoja ja
niittyjä. Sitten ajettiin vielä hetken aikaa ja olimme perillä. Söimme heti osan eväistä, säästin yhden
voileivän uinnin jälkeen syötäväksi. Uimisessa on jotain suurenmoista, olen aina pitänyt siitä,
painoton tila ja kun sukeltaa se hiljaisuus ja humina pinnan alla. Kelluin ja katselin taas taivasta.
Siskoni huusi minulle jotain, mutta en saanut selvää, kun korvat olivat veden alla. Hän huitoi siellä
rannan vieressä että tulisin lähemmäksi, ei saa uida liian kauaksi. Uin rantaan. Pohjamudassa tuntui
järvisimpukoita. Makasin pyyhkeeni päällä, se oli vähän liian lyhyt, jalat tulivat pohkeiden kohdalta
yli hiekalle. Katselin taivaalle. Massiiviset voimat kerääntyivät päälleni, taivaan värit. Pilviin voi
heijastaa herkkiä ajatuksia, kaipuun kohteita, hetkellisiä julmuuksia, muistoja elokuvista, kuulen
koneen surinan päässäni, se oli vain lentokone. Olen mieltynyt aivokemiaani, ajattelen kohtauksin,
jotain tapahtuu, sitten tulee seuraava tilanne, ilma seisoo sitten se liikkuu, suin ohilentävän linnun
sulat, kiillotan ne, kiillotan taivaan, puhdistan lehdet, hion kivet, huojun oksien mukana, katson
aurinkoon, valaisen ja odotan syksyä, mittaan etäisyydet, liikun askeleet, jännitän pinnan ja lasken
veneen, tuon sille laineiden äänen, hajotan veneen, syvennän kohtaa, uitan heidät rantaan, mädätän
ruumiit, siirrän pilviä, vetäydyn kauemmas, jotta maisemaan mahtuisi enemmän taivasta. Olipa
kaunis kesäpäivä. Auringossa tuli hiki hetkessä. Istuin siinä ja vesi kimmelsi ja kutsui. Teki mieleni
upottaa taas pää veteen.

Saisipa asua tällaisessa paikassa, järven rannalla tai maaseudulla. Aina ympärillä jotain kaunista.
Voi ei! Jalassani oli punkki. Katso sisko, jalassani on punkki! Hirvittävää, ne ovat inhottavia ja
pelottavia otuksia. Miten voi olla niin pienellä niin tiukka ote? Kummallista. Äh olipa tylsää, juuri
kun kaikki oli niin nautinnollista. Oikeastaan reagoin voimakkaasti punkkeihin, mutta samalla en
jaksanut oikein välittää reagoida voimakkaasti. Siskoni alkoi hössöttämään, että se pitäisi heti ottaa
pois. No joo joo, mutta ei sitä nyt tässä saanut pois. Minulle alkoi tulla ikävä olo koko asiasta.
Huomasin, että rannan vieressä oli talo, pusikon takana, päätin mennä käymään ja kysymään jos
siellä olisi punkkipihdit. En jaksanut kuunnella siskoni vouhotusta ja meillä oli vielä pitkä ajomatka
edessä. Pihassa istui nuori nainen ja sitoi vihtaa. Kerroin hänelle asiani ja hän oli hyvin ystävällinen
ja lainasi pihtejä. Seuraavaksi hän kutsui meidät saunomaan, rannassa oli puusauna ja hän sanoi,
että olisi mukavampi, jos olisi seuraa. Päätimme jäädä, olin yllättynyt että siskonikin halusi viettää
iltaa ja jäädä tuntemattoman luo saunomaan. Aivan kuin hän olisi jotenkin lumoutunut siitä paikasta
ja tarjouksesta. Olimme pitkään löylyssä ja kävimme uimassa, istuimme laiturilla. Emme voineet
ajatella enää ajavamme takaisin otettuamme useamman saunaoluen, meidän oli pakko jäädä yöksi.
Kello oli varmaankin jo lähempänä aamua, kun menimme nukkumaan. Noustuamme minulla oli
hiukan krapulainen olo ja ajattelin että aamu-uinti varmaan auttaisi. Sitten tuo nainen alkoi taas
lämmittämään sitä saunaansa ja me jäimme sinne vielä toiseksikin päiväksi. Kun seuraavana
päivänä vihdoin lähdimme ajamaan takaisin – hän teki meille myös eväät – minut valtasi hyvin
surullinen, mutta samalla tyytyväinen olo. Olimme taas hiljaa automatkan, vierekkäin, katselimme
maisemia, minua ei huvittanut kirjoittaa mitään.

Summer of Live & Dead Art, 7.7. – 4.8.2017, Tarina 4
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someonePrint this page