SEINÄT YMPÄRILLÄ

Haluan rakentaa pienoismaailman, kaupungin, maanalaisen ihanan koristeellisen kylän.

Kuka jaksaa ajatella unia? Varsinkaan toisen unia, pimeitä ajatuksia. Unissa vauvat muuttuvat
isoiksi yksisilmäisiksi hämähäkeiksi. Sylistä liukuu pois möykky, putoaa jalkoihin ja tallautuu alle.

Kauniina päivänä olen pihalla. Siellä on hyvä olla. Silloin ei tarvitse tietää mitä pitäisi tehdä, mikä
on seuraava tehtävä työ, kokemus, aikaansaatava asia, tekijän tekemä teos. Laitan siemeniä maahan
ja jään odottamaan: papu, ruusupapu, pensaspapu, salkopapu, härkäpapu, herne, nauris, peruna,
kaali, salaatteja, tillejä, basilikoja, timjameita, avomaalla kasvavia avomaankurkkuja. Kukkia,
keltaisia, seinään viereen ja tuonne polun varteen, unikoita aidan viereen, kakkaroita, päiviä
kulutettuja pihalla, ulkona, miettimättä, en mieti, laitan vain näitä näin yksi, kaksi kolme
toivottavasti kasvavat nopeasti. Pimeetä olla maan alla ja yrittää kasvaa sieltä ylös.

Pitäisi tehdä remonttia, muuttaa ilmettä ja värejä, ei jaksa aina katsella näitä samoja seiniä, esineitä,
kuoseja. Siinä on tiettyä tyydytystä, kun saa tilan täyteen kuvioita, ne tarrautuvat seinään, ovat niin
näkyviä, kerros kerrokselta tarttuvat siihen, liisteri käy niihin kiinni – niin paljon seiniä, jotka pitää
vuorata kuvioilla ja peittää.

Jossain vaiheessa viime kesänä mahastani alkoi kuulua ääniä, jonkinlaista kurnimista. Olen pitkään
voinut vähän heikosti, hermot eivät oikein ole kunnossa. Niin minulle on ainakin sanottu ja kyllä se
varmaan pitää paikkansa, vaikka vaikeahan minun on sitä arvioida. Että onko nyt jokin osa
huonommassa kunnossa vai ei tai mikä on vialla kokonaisuudessa, olenko kenties rikkonut jotain
olennaista rakenteissa vai onko vain muuten jossain kohtaa tapahtunut jokin käänne tai hajoaminen,
kenties jotain ytimessä on mädäntynyt. Tämänkaltaiset asiat on parempi jättää muiden arvioitaviksi
lopultakin, vaikka niitä on hyvä pohtia myös itsekseen sen verran kuin suinkin pystyy. Joka
tapauksessa olin alkanut kuulemaan kurnivia ääniä mahan alueelta, ehkä myös hieman ylempää.
Ajattelin tuohon aikaan, että minulla oli vain nälkä, etten ollut muistanut taas syödä mitään
upotessani tuohon tuttuun tilaani, apatiaan, ei mihinkään. Se on tila, jossa pysähdystä ylläpitää
jatkuva narina, jännite ympärillä esineissä, puissa, kohteissa, kaikessa joka rakentaa tilaa ja tekee
siitä ymmärrettävän paikan; tuolla on puisto, tuolla puu, penkki, järven ranta, vesi ja vene, polku
jota pitkin kulkea. Kaikki tulevat siihen tilan äärelle ja narisevat, ovat pysähdyksen vallassa ja
samalla meinaavat halkaista hiljaisuuden, lähteä liikkeelle, olla jotain merkityksellistä. Ne ovat
jonkin suuren pamauksen tai räjähdyksen puutteessa, yrittävät kehkeytyä tarpeellisiksi.

Siinä niiden ollessa ympärilläni huutamassa huomiota mahani alkoi ääntelehtiä. Päätin syödä jotain,
joten valmistin aterian lehtikaalivuohenputkinokkosmuhennosta ja aloin tunkemaan sitä sisuksiini,
lisukkeena oli perunaa. Syötyäni tovin ääni vain koveni. Oikeastaan myös tyhjyyden tunne
mahassani lisääntyi ja tuntui vain syvenevän, kuin keskelle kehoani olisi avautunut ammottava
monttu tai kuoppa. Kyllä, tosiaan tuntui siltä kuin joku olisi kaivanut kuoppaa mahassani
syvemmälle ja syvemmälle.

Päätin nukkua yön yli, jos tuo tunne poistuisi, mutta arvaatte varmaan että näin ei sittenkään käynyt.
Sillä jos tuollainen sisällä aukeava ammottava aukko lähtee syvenemään niin kyllähän sen jokainen
vähänkin itseään tunteva ja tarkkaileva tietää, että se ei ole helposti hallittavissa, että ei voi tietää
mihin se lopulta johtaa. Päätin mennä koputtamaan naapurini ovelle, hän asui kivenheiton päässä ja
oli joskus aiemminkin auttanut minua joissain asioissa mitä nyt oli tullut eteen aikojen saatossa.
Minä myös yritin olla hänelle avuksi jos vain suinkin kykenin. Olimme sellaisia hyvän päivän
tuttavia, emme kovin läheisiä tai syvällisen ystävällisissä väleissä, mutta kuitenkin tulimme juttuun
silloin kun asian tila sitä vaati. Kumpainenkin pysytteli enimmäkseen omissa oloissaan eikä
välittänyt nähdä niinkään muita ihmisiä, joskaan ei heistä mitenkään mainittavasti häiriintynytkään.

Niin päätin sitten kävellä tuota kinttupolkua pitkin häntä tapaamaan jonkin verukkeen lomassa,
lähtiessäni kävelemään en vielä tiennyt mitä hänelle oikein esittäisin asiakseni, mutta siinä kun olin
muutaman hetken edennyt mieleeni johtui, että voisin kysyä hänen mielipidettään tapettikuoseista
joita olin ajatellut että olisivat sopivia, niitä joita olin valinnut että parhaiten voisivat sopia siihen
huoneeseen, kun tullaan sisälle ovesta siis ei eteiseen vaan siihen seuraavaan eli tarkoitan
istuskeluhuonetta, jossa voi oleskella ja rupatella jos haluaa tai jos sattuu olemaan seuraa eli
olohuonetta. En tykkää jakaa yksityisasioitani kenenkään kanssa enkä varsinkaan suorilta käsin,
vaikka nyt näytti siltä että minun oli pakko ottaa jotenkin esille tuo asia mitä menin sinne
esittämään, se että olin epäileväinen itseni suhteen siinä mitä sisälläni oikein tapahtui.

Tulin perille ja koputin oveen. Kesti tovin ennen kun hän saapui avaamaan, suoraan sanoen olin jo
lähes kääntymäisilläni kannoillani, tulin toisiin ajatuksiin, minua alkoi hävettämään että olin sinne
johkaantunut vaivaamaan asioillani jotka eivät muille kuuluneet. Hän avasi oven ja astuin sisälle
mökkiin. Se oli sellainen pieni tupa, pieni porstua, makuulaveri nurkassa, hämärää kesäisinkin,
sellainen josta on vaikea sanoa kuinka vanha se oikein oli ja milloin rakennettu. Heti päästyäni
kynnyksen yli aloin ehkä hieman sekavasti selittämään tapettisuunnitelmistani, sen verran
hermostuksissa olin. Hän alkoi kaatamaan kahvia isoihin mukeihin ja kuunteli selostustani hiljaa ja
keskeyttämättä. Ruusuja ajattelin laittaa siihen olohuoneen seinään, ruusukuvioita siis ja keittiöön
ehkä vaaleaa ketomaisemaa, makuuhuoneesta en vielä tiennyt jaoliko sitten liikaa kukkia jos joka
huoneeseen laittoi kukkakuviota, pitäisikö makuuhuoneeseen laittaa kenties vain yhtä sävyä vaikka
vaalen sinistä, eikä mitään esittävää?

Otin hörpyn kahvista ja minusta tuntui, että silmissä alkoi sumentua. Nieltyäni mahani alkoi pitää
taas sitä kummaa ääntä ja nyt se tuntui kuuluvan vielä voimakkaampana kuin aiemmin. Hänkin
kuuli sen varmasti ajattelin ja nostettuani katseeni kupistani häntä kohti hän katsoi minua suoraan ja
jähmettyneenä siihen, toljotti kuin mikäkin. Sanoin, että minulla on ollut närästystä viime aikoina.
Hän huomautti, että asentoni oli muuttunut viime näkemältä, että olin jotenkin lyhyempi ja
leveämpi, kumarassa tai kasassa hän sanoi. Hän nousi ylös ja pyöri ympärilläni tarkastellen minua
joka puolelta tehden silminnähden jotain arviota ja päätelmiä. Sitten hän taas huomautti, että
selässäni oli merkittävän kokoinen kyhmy, terävä kohouma lapojen välissä oikealla puolella. Sanoin
hänelle, että miksi hän horisee jotain tuollaista, että tuollainen huomauttelu oli minusta asiatonta ja
kummallista käytöstä. Tai en ole aivan varma sanoinko niin nyt kun sitä ajattelen, saattaa olla että
vain ajattelin niin mielessäni. Oikeastaan en ole myöskään nykyään aivan varma kävinkö silloin
hänen luonaan vai en, saattaa olla että se olikin jokin sellainen päiväuni tai kuvitelma, kun olin
muutenkin sellaisessa hahmottomassa mielentilassa.

Seuraavaksi muistan että olin kävelemässä polkua pitkin takaisin ja se tuntui ikuisuudelta, aivan
kuin en olisi edennyt yhtään vaikka jatkuvasti otin askelia ja yritin kiihdyttää vauhtiani. Jossain
vaiheessa olin kuitenkin olohuoneessani riisumassa paitaani kiihtyneessä tilassa. Oli vaikeaa saada
käsiä ylös ja hihoja pois. Käänsin alastoman ylävartaloni peilin edessä, jotta näkisin selkäni. En
voinut uskoa silmiäni, mutta yläselästäni törötti jyrkässä kulmassa ulospäin möykky joka koostui
pienemmistä osista, säikeistä tai symmetrisistä palasista. Kurotin kättäni selkääni suurella vaivalla
ja sain kosketettua kohtaa sormillani, silloin tunsin että se oli piikikäs ja kivulias. Otin kiinni tuosta
paikasta sormenpäilläni ja vedin niin lujaa kuin pystyin: sormiini jäi kiinni tikkuja. Vedin niitä lisää
ja lisää siitä samasta kohdasta, jolloin reikä selässäni kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti äänet
mahassani voimistuivat. Käännyin etupuoli peiliä kohti ja katsoin mahaani, se näytti aivan
normaalilta. Pian kuitenkin jokin alkoi liikkua mahani kohdalla, tällöin olin jo suunniltani ja
pakokauhun vallassa. Liikkuminen jatkui ja mahastani alkoi myöskin työntymään ulokkeita, mutta
pienempiä kuin selästäni, kunnes kaikista käsittämättömin asia tapahtui, se minkä kerron teille nyt:
mahani keskelle avautui muoto, ensiksi pieni joka sitten kasvoi ja muotoutui suorakulmion
muotoiseksi. Hetken aikaa ei tapahtunut mitään, sitten tuo suorakulmio avautui, se oli ovi ja ulos
käveli ihmisiä. Sitten minulta meni taju.

Summer of Live & Dead Art, 7.7. – 4.8.2017, Tarina 3
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someonePrint this page