TARINA 2

Joukko

Joukko näitä kaksijalkaisia oli vaellellut seudulla jo jonkin aikaa. Ne vaeltelivat, kun eivät
paremmasta tienneet, seurailivat nelijalkaisia ja maastopaikkoja siinä määrin kuin oli kulloinkin
tarve. Siinä oli kaksi isompaa ja joukko pienempiä. Ne isommat kantoivat vastuun pienempien
tuottamisesta. Toinen kantoi ja toinen keskittyi työntelyyn. Pienempiä tuli ja meni, mutta pääluku
pysyi jokseenkin vakiona, moni kun jäi matkalle ennen kuin muodostui suuremmin taakaksi, mikä
tietysti oli hyvä, sillä taakankantokyky on luonteeltaan aina rajallista ja suhteessa vallitseviin
olosuhteisiin.

Toinen niistä isommista oli kuitenkin alkanut kasvatella mielessään huolta ja siitä oli itänyt ajatus ja
se oli, että voisi kokeilla jotain uutta. Mukavastihan heillä oli mennyt, tai ainakin kesäisin oli lämmin
ja ravintoa yllin kyllin. Talvet sitä harmittivat, se ei pitänyt kylmän ja nälän yhdistelmästä. Se oli
alkanut kehittelemään uutta prosessikaaviota. Vähemmän tarvitsisi rehkiä ja menestys olisi
varmemmalla pohjalla, jos vain olisi enemmän väkeä. Tekisi asiansa isommin ja volyymillä
tavoittelisi tehokkuutta ja suurempaa tuottoa. Elo päivästä päivään oli alkanut tuntua turvattomalta.
Mitä jos ja kun? Se uumoili, että kun eilinen oli yhdenlainen ja tänään tällainen, voisi huomen tuoda
jonkin yllätyksen muassaan.

Niinpä se eräänä päivänä istahti mättäälle ja kieltäytyi jatkamasta matkaa.

Koska se oli päätään pitempi kuin toinen, se katsoi asiakseen tehdä kaikki suuremmat päätökset.
Ja nyt se oli päättänyt jäädä siihen. Ja siitä johtui edelleen ajatus, että niinkuin mätäs jolla se istui
oli sen peräpään alla, olisi hyvinkin mahdollista kasvattaa alaa joka sen alla olisi, sillä se oli
vaellellessaan kehittänyt kyvyn nähdä asioita joita ei ollut siinä ja jotka ehkä tässä ja nyt vaikuttivat
mahdottomilta, mutta saattoivat oikein ohjailtuina joskus olla. Ja nyt se näki mielessään asioiden
jäävän alleen ja sen itsensä niiden kaikkien yläpuolella. Se katseli siinä ympärilleen ja mitä näkyi
oli hyvää ja miellytti sitä.

Mutta vaikka paikka mielletty sitä kovin, se halusi vähän vielä parannella olosuhteita. Tiheä
kuusikko kyllä antoi suojan, mutta osa kuusista oli päättänyt kasvaa väärään kohtaan ja sama päti
myös muihin puulajeihin ja osaan kivistä ynnä muista luonnon muodoista mitä siinä näkösällä oli.
Ajatukset alkoivat pusertua muotoonsa sen päässä ja lopulta siirtyivät sen kurkkuun ja synnyttivät
matalataajuista korinaa. Aikansa se otti, mutta lopulta oli valmiina sanallinen muoto sen ajatusten
ytimelle. Mök-ki. Se oli keksinyt sen itse ja se tarkoitti pysyvää asuinsijaa erotukseksi väliaikaisista,
sillä se oli myös oppinut, että antaessaan asioille äänellisen muodon ne alkoivat totella häntä ja
sellaiset mitä ei vielä ollut olemassa tulivat varmemmin todeksi, kun niille sanottiin niiden nimi.

Ja se kävi toimeen. Alkoi järjestellä ympäristöä ja määräsipä muutkin osallistumaan.
Puut taipuivat nurin ja kivet kääntyilivät, turvemättäät tasoittuivat ja paikoiltaan siirretyt asiat
alkoivat saada uutta muotoa ja tarkoitusta. Kasvikunnan osalta se päätti mikä sai elää ja minkä oli
kuoltava. Parhaille niistä se antoi nimet, julisti ne alamaisikseen. Se ymmärsi, että nimet tarvittiin
asioille myös jotta niiden keskinäiset suhteet kävisivät selviksi, sillä ilman järjestystä ne
rehottaisivat omillaan ja se ei voinut olla hyvä.

Se erotti toisistaan oman joukkonsakin, se näet oli päättänyt istua niittenkin päällä. Antoi niistä
parhaille, niille jotka olivat eniten sen itsensä kaltaisia, yhden nimen ja niille toisille toisen. Ja
tehokkuuden nimissä se päätti yksien soveltuvan parhaiten yhteen ja toisien toiseen. Ja sitten se
taas istahti mättäälle ja katseli tointensa tuloksia ja se mitä näkyi oli hyvää ja miellytti sitä suuresti.

Ja niin järjestyksen kiihoittamana alkoivat kaikki ne joille se oli antanut nimen vallata alaa niiltä
joilla ei nimeä ollut. Kasvikunnan edustusto runsastui määrässä, mutta laatunsa puolesta kunnioitti
sen määräyksiä. Se nimesi kasvien rinnalle myös joukon nelijalkaisia ja ne kasvattivat nyt lukuaan
siinä missä kasvikunnan edustajatkin. Ja oman alansa ohella se koko ajan tutkiskeli myös sen
reunoja, koska ei ole tällaisissa projekteissa hyvä koskaan tyytyä ja pysähtyä yhteen, jos on
mahdollisuus moneen, sillä tyytyminen olisi palaamista aiempaan ja siis taantumista.

Sen oma joukko kasvoi siinä samalla ja kuta suuremmaksi se tuli, suurempi oli myös tarve ja niin
se jatkoi asioiden nimittelyä ja päättipä ottaa omakseen yksittäisten asioiden lisäksi myös
asiakokonaisuuksia. Eihän tarve järjestäytymiseen ja keskinäisten suhteiden nimittämiseen voinut
jäädä asioihin vaan niitten asioiden sijaintipaikkakin oli nimettävä. Ja sitä mukaa, kun se antoi
paikoille nimiä, niistä tuli sen mättään kaltaisia jonka päälle se oli alun alkaen peräpäänsä
asetellut.

Ja nimet ja järjestys ruokkivat joukkoa ja pienemmistä varttui isompia ja ne siirtyivät vaiheeseen
jossa siitoselo alkaa ja nekin kasvattivat lukuaan. Eikä mökki enää taannut suojaa jokaiselle, vaan
oli koko ajan laajennettava sitä piiriä joka oli sen nimeämä ja paikoiksi tulleisiin maastonkohtiin oli
laitettava uusia mökkejä ja valikoitava ne kasvit jotka saivat elää ja ne joiden oli kuoltava ja nimetyt
nelijalkaiset oli saatettava yhteen jotta niiden luku jälleen kasvaisi. Ja yksi ruokki toista ja toinen
yhtä. Se mikä oli alussa ollut alaltaan sen oman peräpään laajuinen, oli nyt laajempi kuin mitä sen
silmä kykeni yhdestä kohtaa näkemään.

Sen nimeämä seutu oli niin dynaaminen ja tuottava, että jostain ilmaantui toinenkin joukko näitä
kaksijalkaisia. Se joukko oli pieni ja vähäväkinen kun ei ollut päässyt imemään kehityksen nisiä.
Eikä niitä ollut nimetty.

Ja taas sen täytyi istua mättäälle tuumailemaan, koska uusi tilanne vaatii uusia toimia. Aikansa
mietittyään se päätti, että niistä uusista ei voisi tulla sellaisia kuin se itse ja sen joukko oli.
Armeliaisuudessaan se antoi niistä niille nimen jotka olisivat eniten hyödyksi, mutta se nimi oli eri ja
asetti ne osaksi järjestystä omaan kohtaansa. Ne joille se ei nähnyt hyvää paikkaa, se päätti
kadottaa pilaamasta hyvää järjestystä. Ja niin se päätti toimia jatkossakin, sillä tuntui luultavalta,
että vastaava vielä toistuisi.

Ja parhaimmat myös omasta joukostaan se ylensi ja huonoimmat alensi, sillä onhan niin, ettei
polullakaan voi kulkea rinnan, vaan yhden on oltava toisen jäljessä. Ja se itse oli se ensimmäinen
ja johti kulkua ja se katsoi aikaansaannoksiaan ja totesi, että kaikki mitä se näki oli hyvää ja
miellytti sitä kovin.

Mutta niinkuin yö seuraa päivää ja talvi tulee kesän jälkeen, seuraa hyvää aina paha. Joskus käy
niin, että talvi kestää tavallista pitempään ja kesä, vaikka sieltä aina saapuukin, jää kituliaaksi. Ja
kun uusi talvi kuitenkin aina tulee ajoissa, on se ongelmallista kasvikunnalle ja sitä myöden kaikille
eläväisille. Enempää ei voi antaa kuin on saanut ja niin jää jaettavaksi vain niukkuutta. Ja kun
jonossa kuljetaan ja ensimmäinen saa ottaa täydestä vasusta niin kovin pian tulee sen pohja
näkyviin.

Kylmä ja nälkä yhdessä saavat katselemaan asioita eri tavalla. Ja onhan se ymmärrettävää, että
elovietti vaikuttaa itse kussakin niin voimakkaana, että on pikemmin välttämätöntä kuin
todennäköistä alkaa hakemaan muutosta asiain tilaan. Ja niin se sama järjestys, joka oli aiemmin
näyttänyt pysyvältä ja ikuiselta, alkoi huojua kuin nuori puu tuulessa. Ja niin se joutui taas
istumaan mättäällensä ja pohtimaan asioita.

Kuta enemmän se pohti, sitä varmemmaksi se tuli siitä, että vaikka järjestys oli hyvä, se oli jotain
siitä unohtanut. Rakenteessa oli valuvika. Se voisi tilapäisesti helpottaa tilannetta vahvistamalla
järjestystään, mutta jotain uutta ainesta se jossain vaiheessa kuitenkin tarvitsi. Ja niin se päätti
aluksi vielä hieman ylentää ylempiä ja alentaa alempia ja kadottaa ne jotka olivat tyystin ylimäärää.
Mutta se ei riittäisi, huoli kalvoi edelleen sen sisuskaluja, eikä se enää tuntenut itseään niin
vahvaksi kuin aiemmin oli ollut. Se oivalsi lopulta oman rajallisuutensa ja ajan osuuden
rakennelmien pysyvyyden suhteen ja niin se päätti tehdä asialle jotain.

Se valmisteli itsensä matkalle ja ilmoitti niille muille, että lähtisi taaimmaiselle reunalle, mutta että
palaisi sieltä mukanaan se mikä tulisi olemaan ratkaisu kaikkeen. Ja että muiden tuli olla
kajoamatta mihinkään, koska se tulisi takaisin väkevällä voimalla eikä jättäisi rankaisematta
yhtäkään niistä jotka olivat mitään muuttaneet.

Ja niin se lähti ja ajatteli koko ajan samalla kun käveli ja se tuntui hyvältä. Silti oli huoli edelleen
seurana, sillä se ei vielä tiennyt mitä oli etsimässä. Ja se käveli kunnes nimetyt asiat vaihtuivat
nimettömiin ja paikat lakkasivat olemasta paikkoja ja vieläkin edemmäs. Ja se saapui veden
äärelle. Vesi oli leveä ja vuolas eikä sitä voinut ylittää joten se pysähtyi siihen. Siinä se istui
rantatörmällä ja jatkoi vielä ajatteluansa. Ja katseli ympärilleen ja kaikki oli erilaista eikä kuulunut
sen omiin.

Aikansa siinä istuttuaan ja pohdiskeltuaan se näki kiven. Ja sitä kiveä katsellessaan ja itseänsä
siihen vertaillessaan, se huomasi, että kivi oli tässä nyt, mutta oli varmasti ollut jo kauan ja voisi
hyvin olla vielä kauan tulevassakin. Se tuntui erottavan heidän olojaan, sillä lopulta ajatus
rajallisuudesta oli se, mikä sen sisintä oli alkanut syödä. Mutta oli kivessä ja siinä itsessään jotain
samaakin, tai se ymmärsi, että kun tarpeeksi antautuu tutkiskelemaan, voi yhdestä löytää toisen
piirteitä ja ne vahvistuvat sitä myöden, mitä kovemmin niihin keskittyy. Ja samoin voi yksi edustaa
toista eriäväisyydestään huolimatta ja siihen voi panna samoja merkkejä kuin on toisessa.

Ja se istui siinä ja tutkiskeli vuoroin itseään ja vuoroin kiveä ja sitten päätti, että kivi oli kuin sen
oma siitoselin kaikkein parhaimmillaan. Se oli pitkänomainen ja päästään siloittunut kiiltäväksi, eikä
se haitannut löydettyä yhtäläisyyttä, että kivi oli sitä suurempi. Ja se tunnusteli vuoroin itseään ja
vuoroin kiveä ja lopulta antoi kivelle siemenen itsestään. Sitten se antoi kivelle nimen ja teki sen
kanssa liiton.

Se palasi omaan paikkaansa mukanaan kivi jolla oli nyt nimi, mutta jota ei saanut kukaan lausua
ääneen, sillä se oli keksinyt, että se on pyhä. Ja se asetti kiven pystyasentoon kaikkien nähtäväksi
ja määräsi kaikki sitä kumartamaan. Ja siinä se seisoi kuin valmiina hedelmöittämään maan ja
muistutuksena mistä kaiken elävän alkuun tuleva siemen oli kotoisin.

Se oli täyttänyt lupauksensa ja tullut takaisin mukanaan ratkaisu kaikkeen mikä ei ollut hyvin. Liitto
pitäisi niin kauan, kuin jokainen jolla oli nimi, tiesi osansa ja piti sen. Se takaisi turvan tässä ja aina
iäisyyteen saakka, mutta ei säästäisi mitään tai ketään joka sitä vastaan rikkoisi. Ja se itse ja sen
kaikista lähimmät kaltaiset saivat siltä ohjeet muille annettavaksi, sillä muut, jotka olivat jonossa
taaempana, eivät olleet sen arvoisia vaikka sille alistuivatkin. Ja ketkä eivät sille alistuisi
menettäisivät nimen joka heille oli annettu, eivätkä ne, jotka olivat kokonaan uusia saisi nimeä
ilman sitä lainkaan.

Ja nyt vihdoin oli rakennus valmis, oli se puuttuva osa paikoillaan joka tukevoitti kokonaisuuden.
Eikä mikään voisi enää sitä horjuttaa. Ja katso, vauraus ja kukoistus palasivat ja jokainen sai
osansa mukaan.

Summer of Live & Dead Art, 7.7. – 4.8.2017, Tarina 2
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someonePrint this page