Museoiden yö, 21.5.2017

Porin Taidemuseo. T.E.H.D.A.S. tekee performanssin.

Esimakua: T.E.H.D.A.S. Summer Of Live And Dead Art / Projektihuone

  

 

 

TARINA 1

Päiväkirja

Rakas päiväkirja, kirjoitan nyt tavallista pitemmin, kun on tapahtunut niin paljon ja outoja juttuja. Eilen oli mun syntymäpäivä. Mä aattelin heti aamusta, et tästä tulee ihan mahtavaa, me oltiin Kertun kanssa suunniteltu koko viikko, et mitä kaikkee tehtäis. Tai ei mitenkään paljoa tekemistä, vaan et miten se olis tosi siistiä. Mentäisiin illalla kaupunkiin ja ainakin Kirvatsiin ja oltaisiin koko yö ulkona, et ei varmaan enää olis mitään kotiintuloaikoja tai vaikka olisikin, niin ei mun tarviis niistä välittää, kun mä täytän jo kuustoista.

Äiti nukkui vielä aamulla, kun mä lähdin kouluun. Eikä siinä päivällä muutenkaan ollut mitään ihmeellistä, se vaan meni vielä hitaammin kuin tavallisesti. Ihan normaalia paskaa, mut sit, kun mä tulin kotiin iltapäivästä, niin tuli sit tää eka pettymys. Äiti oli unohtanut, et on mun synttärit. Mä olin niin vihainen ja huusin sille jotain niin, et sekin sitten suuttu ja mä olin niin paskana siitä, et en viittinyt edes pyytää siltä yhtään rahaa.

Mä vaan paiskoin vähän aikaa ovia ja muuta ja lähdin vetää. Ja sanoin vielä, et mä meen isän luo, et se sentään välittää musta. Tai eihän se kauheasti välitä ja mä sanoinkin sen oikeestaan vaan, kun mä tiedän, et se suututtais äitiä. Ja mä tarvitsin kans rahaa, kun oli suunniteltu et Kertun veli Hannu hakee meille jotain siidereitä illaks.

No isä ei tietenkään ollut kotona eikä vastannut puhelimeen. Alkoi tuntua, et kaikki menis tänään ihan vituiksi ja mä siinä vähän itkinkin. Sitten mä vaan lähdin kiertää paikkoja, kun mä tiesin, et isä notkuis jossain lähellä, kun ei se oikeen ikinä poistu Sampolasta mihinkään. Kävelin ainakin jotain tunnin, mut en löytänyt sitä. Mä olin ihan raivona ja yritin vielä soittaa Kertulle, et jos se keksis jotain, mut sekään ei vastannut. Homma alkoi näyttää tosi epätoivoiselta ja mulla oli kans nälkä. Musta tulee nälkäisena muutenkin tosi kiukkunen, siis vaikka ei olis mitään syytä edes. Mut kotia mä en halunnut mennä, vaikka siellä olis kyllä varmaan ollut jotain syötävää.

Mä istuskelin vaan sit siinä kentän laidalla ja mietin, et mitä vittua mä voin tehdä. Et ennen yhdeksää pitäis löytää jostain rahaa ja löytää Hannu ja Kerttu.

No jotain hyvää sentään tapahtui. Meidän luokan Jaakko sattui tulee siihen, se on ihan ok, ehkä vaan vähän hölmö. Sellainen aika harmiton. Mä näytin sille oikeen surullista naamaa ja valitin, et mun elämä on ihan paskaa, et mutsi heitti mut pihalle ja mä varmaan kuolen ihan just nälkään, kun mun isäkään ei musta välitä ja sitä rataa. Se yritti heittää jotain, et kyllä ne susta välittää ja terve ihminen pärjää sitäpaitsi syömättä jonkun kolkyt päivää. Mä melkein jo suutuin sillekin ja sanoin, et lopettaisi tommoisen paskan puhumisen ja vaikka veisi mut syömään Pikku-Samille, kun oltiin kerta siinä ihan vieressä. Se oli sit vähän nihkee ja sanoi, et sillä ei oo kun jotain hiluja ja mun piti vähän kujerrella sille siinä, kun mä tiedän et se on vähän ihastunut muhun ja mä sanoin kans, et ranskalaiset saa jollain kolmella eurolla ja et jos se aikoi olla todellinen herrasmies, niin ei sillä ollut muuta vaihtoehtoo kun ostaa mulle ne ranskikset. Et eihän se varmaan halunnut olla nolo ja pihi.

Osti se sit ne lopulta, mut ei jäänyt mun kanssa siihen, mikä oli kyllä ihan hyväkin, kun se on vähähän nolo tyyppi. Syöminen onneks auttoi ja mä aloin miettiä mun vaihtoehtoja. Sitten vielä Kerttukin soitti mulle. Silläkään ei tietysti ollut yhtään rahaa ja me yritettiin miettiä, et kuka lainais meille. Eikä me keksitty ketään ja mun kiukkuni alkoi taas heräämään, et miten voi olla näin paska syntymäpäivä ihmisellä.

Siinä mä sit vaan istuin Pikku-Samilla ja toivoin, et joku ritari tulis siihen ja pelastaisi neidon hädästä. Mut ketään ei tietenkään tullut.

Sit Kerttu soitti uudestaan, et se oli keksinyt ratkaisun tähän pulmaan. Se sanoi, et mun pitää mennä käymään mun mummon luona ja pyytää siltä rahaa, et mummot on sellaisia, et ne aina antaa rahaa ja et jos se olis niin paska mummo, et ei antaisi, niin mä voisin vaan kähveltää jotain, kun niillä ainakin on aina käteistä jossain piirongin laatikossa, eikä ne ikinä huomaa tai edes välitä jos vähän lainaa. Sitäpaitsi se pysyy ikäänkuin perhepiirissä kuitenkin.

Mä en ollut ihan kauhean innoissani tästä suunnitelmasta. Kerttu ei tuntenut mun mummoa. Se on todella outo. Enkä kyllä mäkään oikeen tunne sitä. Mä käyn sen luona tosi harvoin vaikka se asuu ihan lähellä. Sillä on sellainen pieni mökki siinä metsässä joka on kun mennään tästä Väinölään.

Isälläkään ei oo sen mummon kanssa mitenkään läheiset välit, se siis on sen äiti. Eikä isä oo mullekaan erityisen läheinen ja varsinkin mun äiti vihaa sitä mummoo ja on aina, siis siitä asti kun mä muistan, pelotellut mua sillä mummolla. Mut ei se siis oikeesti oo niinkään pelottava, jotenkin outo vaan, niinkun tietysti melkein kaikki vanhukset.

Mut en mä tykännyt käydä sen luona, enkä oikeastaan koskaan edes kävellyt sen metsän läpi, vaikka se olis selkeesti lyhyin reitti Väinölään missä Kerttu asuu. Se metsä on itseasiassa vähän pelottava. Sen keskellä, aika lähellä mummon mökkiä, on vanha radioasema tai joku, se on sellainen epämääräisen synkkä kivitalo ja sen ympärillä on vielä jotain outoja puu-ukkoja. Siellä asuu nimittäin jotain taidetyyppejä. Ne kans järjestää siellä jotain bileitä, mut en mä oo niissä koskaan käynyt, kuullut vaan juttuja.

Nyt mä sit kuitenkin, kun mietin mun vaihtoehtoja, ajattelin et pakko mun on tehdä niinkun Kerttu sanoi. Mä lähdin siis kävelemään, mutta tosi hitaasti. Tää ei tuntunut kauhean hyvältä ajatukselta. Onneksi ei kuitenkaan ollut pimeää, koska sit mä en kyllä olisi suostunut tähän.

Vähän matkaa kun mä olin kävellyt siellä metsässä, niin mun mieliala alkoi kuitenkin kohentua. Oli kaikinpuolin miellyttävä ilta, ei ollut yhtään kylmä ja aurinkokin paistoi vielä, mut sillai vinosti, että vähän jo alkoi hämärtyä. Mä laskeskelin, et ei kuitenkaan tulisi pimeä vielä pitkään aikaan ja munhan piti joka tapauksessa olla Väinölän Ärrällä ennen yhdeksää. Enkä mä ollut aikaisemmin tajunnut, että se metsä oli tällai keväällä ainakin tosi kaunis ja oli tosi paljon jotain lintuja jotka lauloi.

Siellä siis menee sellainen pyörätie halki sen koko metsän, mutta jos on menossa sinne mun mummolle, niin pitää poiketa siltä pienemmälle polulle. Se polku on niin kapea kuin polku vaan voi olla ja monesta kohtaa se oli melkein umpeen kasvanut. Mummo ei vissiin paljoa enää liiku eikä sillä käy ketään vieraitakaan. Mä aloin miettimään siinä, että mitenkähän se edes pärjää, kun me ei käydä siellä, et käviskö joku kotipalvelu tai joku siellä. Pitihän senkin nyt jotain syödä vaikka se olikin jo tosi vanha. Ja mulle tuli vähän taas paha mieli, mut nyt sen takia kun mä ajattelin, että mummo on jätetty yksin sinne mökkiinsä.

Se polku menee sellaisen ojan yli vähän ennen kun tullaan siihen mökin pihaan. Se on sellainen tosi varjoisa paikka ja siellä oli ainkin ennen aina sammakoita, tai tällai keväällä ainkin niitten kutua ja mä muistan lapsuudesta kun mä joskus harvoin olin ollut siellä leikkimässä, että ne aina kurnutti siellä limojensa seassa. Mut niin, nyt se puro näytti ihan mustalta ja asumattomalta.

Mä psähdyin hetkeksi siinä sillalla, tai se on vaan joku sellainen lautaviritelmä joka on tehty siihen, että pääsee sen yli. Ja nyt mua taas alkoi arveluttamaan tää suunnitelma. Jotenkin linnutkin oli lopettanut laulamisen ja oli ihan hiljaista. Se alkoi vähän mua pelottamaan ja mietin, et pitäiskö mun sittenkin vaan mennä kotiin. Koko se metsä tuntui taas paljon synkemmältä.

No mut, en voinut tehdä Kertulle ohareita. Se on kuitenkin mun bestis. Ja mä kans halusin nähdä Hannua. Se on sen isoveli eikä se asu niillä kotona enää, mut kuitenkin siinä Väinölässä kans ja nyt kun se on jo valmistunut eikä sillä oo töitä, niin se on ollut puistotoimella hommissa ja mä olin törmännytkin siihen pari kertaa jossain kun se ajeli nurmikoita ja me oltiin jotain juteltukin. Oikeastaan Hannu olikin varmaan se perimmäinen syy, et mä en livistänyt siinä kohtaa kotiin, vaan jatkoin matkaa.

Se mökki on sellainen ihan pieni ja harmaa, siitä ei koskaan voisi uskoa, et se on jonkun koti. Siinä pihassa on kans pari sellaista vielä pienempää mökkiä, toinen on ainakin ulkovessa.

Mummo jaksaa vielä jotenkin pitää sen mökin pihasta huolta, en kyllä tajua miten, kuin se on niin vanha. Siellä on aina ollut jotain kukkapenkkejä ja marjapensaita ja sen sellaista. Mut nyt kun mä tulin siihen pihaan niin näytti, et kaikki ei olisi ihan kunnossa. Siinä seinustalla oli jotain taimia, mutta osa niistä oli tallottu ja variksenpelätin oli kumollaan maassa. Nyt mä aloin olla ihan tosissani huolissaan, tai peloissani. Mä otin mun puhelimen, et mä voisin soittaa jollekkin, mutta en mä oikeen edes tiennyt kenelle. Ovi oli kans raollaan ja mun sydän hakkasi ihan hulluna kun kurkistin siitä sisään.

Aluksi mä en tietysti nähnyt mitään kun siellä oli niin hämärä ja mä vaan tärisin siinä ovella. Sitten mä kysyin, et onko se siellä ja vielä varmuuden vuoksi koputin ovenkarmiin. Ja mä en vieläkään nähnyt mitään ja tuntui et se kesti ihan tolkuttoman kauan, et ei kuulunut mitään vastausta.

Sitten sieltä sen huoneen nurkasta, siinä mökissä on oikeastaan vaan se yksi huone, niin sieltä nurkasta kuului jotain rahinaa ja sellainen pitkä pihisevä huokaus. Ja sitten taas kesti, mutta lopulta se vastasi: ”Sinäkö se olet Hilkka, tule tähän likemmäksi mummia.”

Jätin oven raolleen ja lähestyin varovaisesti nurkkaa jossa sänky oli. Mökissä on kaksi pientä ikkunaa, mutta ne oli molemmat niin tolkuttoman likaiset, että valo hädintuskin pääsi valaisemaan mummon sänkyä, mutta hiljalleen mun silmät onneks alkoivat tottua hämärään. Kaikki ei selvästikään ollut ihan kunnossa. Tai tietysti hankala arvioida, kun siitä oli niin kauan kun olin ollut siellä viimeksi. Vähät huonekalut ja tavarat oli sikin sokin lattialla. Ja mummo oli leukaan asti ulottuvan peiton alla sängyssä. Sen ruumis vaikutti jotenkin muodottomalta, niinkuin sillä olisi siellä peiton alla loput niistä tavaroista jotka ei ollut mökin lattialla. Ja sen naama oli melkein musta ja jotenkin riekaleilla.

Kysyin mummolta varovasti, onko sillä kaikki hyvin, että miksi sen korvat näyttää niinkuin ne olisi sidottu narulla sen päähän ja miksi sen silmät oli turvoksissa ja punaiset niinkuin ne olisi hierottu paskaa täyteen ja miksi sen suu oli ammollaan auki ja sieltä roikkui jotain mikä näytti irtirevityltä sormelta.

Mummo ei vastannut mitään, pihisi ja kurlasi vain niinkuin kahvinkeitin. Aikansa huokailtuaan ja se aika tuntui tosi pitkältä, mummo kuitenkin vastasi. En muista sitä nyt ihan sanatarkasti, mut jotenkin näin se meni:

No niin kultaseni, kuunteleppa nyt tarkkaan mitä mummilla on sanottavaa, äläkä kysele joutavia minun korvistani ja muista. Mummilla on nyt tärkeätä asiaa.

Jo moniaita vuosia sitten tulin huomanneeksi, miten monta väärää tietoa olin nuoruudessani uskonut todeksi ja omistanut itselleni ja miten epäiltävää oli kaikki mitä niiden nojalla olin myöhemmin rakentanut.

Päätin sentähden odottaa kypsyneempää ikää. Aikaa on siitä kulunut. Olen jo viivytellyt niin kauan, että toiminnan kalliit hetket ovat tuhlautumaisillaan tyhjään tuumailuun. Onneksi siis olen tänään päässyt siihen käsiksi. Mieleni on huolista irti. Ei mikään häiritse rauhaani. Vetäydyn yksinäisyyteen ja olen nyt vihdoinkin yhtä valmis kuin vapaa heittämään nurin kaikki entiset mielipiteeni. Kun jo terve käytännöllinen järki opettaa, että on yhtä paljon syytä olla uskomatta sellaista, mikä ei ole täysin varmaa ja epäilemätöntä, kuin sitäkin, joka on ilmeisesti väärää, niin voin huoleti hyljätä kaikki vanhat tietoni, jos vaan tulen huomanneeksi että niissä jokaisessa on jotain epäilemisen aihetta.

Kaikki ne tiedot, joita tähän asti olen pitänyt varmimpina totuuksina, olen saanut tajuntaani joko aisteista itsestään tahi aistien välityksillä muualta. Aistien olen huomannut joskus pettävän, ja vaatiihan aivan jokapäiväinen varovaisuus, ettei pidä koskaan täydellisesti uskoa ketään, joka vaan kerrankin on minua pettänyt.

Mutta ehkäpä on kuitenkin asia niin, että jos kohta aistit moniaiden pikkuisten ja etäällä olevain esineiden suhteen pettävät, ne kuitenkin muissa tapauksissa antavat aivan epäämättömiä tietoja. Entä nämä käteni ja koko ruumiini, mitenkä kävisi kieltäminen että nämä kaikki ovat minun, ellen kuvittele itseäni eräänlaiseksi mielisairaaksi, joiden aivot heikkomielisyys on pimittänyt. Hehän ovat mielettömiä, enkä tosiaan näyttäisi mielevämmältä minäkään, jos itseäni heihin vertaisin.

Tämähän kuuluisi joltakin — ellen vain olisi hyvinkin tottunut siihen, että nukkuessani öisin näen unia ja olen silloin samojen ja joskus vieläkin hullunkurisempien luulotusten alaisena, kuin nuo mielettömät valveilla ollessaan, saati sitten että koska tahansa voi tapahtua että yöllä maatessani olen olevinani varma näin tavallisista asioista kuin että olen tässä, istun takki ylläni lieden ääressä, vaikka itse teossa makaan riisuuntuneena vuoteella, peittojen ja patjojen välissä.

No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen sinua Hilkka kultaseni aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.

Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen unissani ajatellut aivan samoin — ja pettynyt. Tarkemmin tätä ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.

Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis näkemykseni erikoiskohdissaan, nimittäin että nyt avaan silmiäni, liikutan päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia.

Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla todellisia värejä.

Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen, mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat itsessään todellisia tahi ei.

Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikan, tähtitieteen, lääketieteen, samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi, samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.

Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus, että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin, että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme, lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni?

Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä. Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.

Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut, on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni, melkeinpä vastoin tahtoanikin.

En koskaan voi vierautua niihin myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi. Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin se on.

Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot, äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni pauloihinsa.

Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.

Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus, liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia.

*****

Mummon puhe tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan ja mun keskittymiseni alkoi herpaantua. Tästä eteenpäin en muista mitään mummon höpinästä, sillä aloin tuijottaa ikkunaa ja ajatella kuinka mukavalta tuntuisi nähdä siinä tutut kasvot. Tarkemmin sanottuna ajattelin Hannua ajelemassa mummon pihanurmea ilman paitaa.

Ja siinä samassa sain tekstarin. Se oli Hannu. Se kysy, et missä mä viivyn ja olinks mä saanut rahaa. Mä vastasin et mä oon vielä mummolla ja et se on seonnut lopullisesti ja vaan jaarittelee jotain ihan himmeetä. Kello oli jo vaikka mitä ja tää koko suunnitelma uhkasi kusta oikeen kunnolla. Mua alkoi taas kiukuttaa oikeen kunnolla, mut mä en uskaltanut keskeyttää mummoa, mä olin jotenkin puoliksi halvaantunut pelosta ja raivosta ja kun se koko tilanne oli niin vitun outo.

Sit tuli taas viesti. Hannu sano, et se tulee vaikka hakemaan mut sieltä. Ja et se oikeestaan oli lähtenytkin jo kävelemään ja oli jo siinä Radioasemantien tien päässä. Mun täytyi vähän sulatella tätä. Ei se koskaan aiemmin ollut laittanut mulle mitään tällaista, ei se itse asiassa ollut koskaan lähettänyt mulle yhtään viestiä ennen tätä. No, en mä kerennyt tätä kauaa ajattelemaan.

Hannu syöksyi sisään kuin tuuliispää. Yhdellä loikalla se oli mun takana ja heitti mut tuoleineni sivuun. Ensimmäinen isku repi mummolta jalan irti jostain puolesta reidestä. Peitot lensi lattialle ja toinen lyönti paljasti jo valtaosan sen sisuskaluista. Mä vaan tuijotin ja kuuntelin kun se ulisi, tai ulisi siihen asti kun sen pää vierähti tömähtäen lattialle. Sitten oli vaan sellaisia tahmean maiskahtavia ja heikosti rusahtelevia ääniä. Hannulla ei ollut paitaa ja sen kaupungin hommissa ruskettunut ylävartalo oli värjäytynyt punaiseksi. Todellakin värjäytynyt, ei niin et se olisi täynnä jotain roiskeita, vaan se oli täysin punainen niinkuin se olisi upotettu maalipönttöön. Ja sen naama oli myös täysin punainen paitsi sen silmät, ne loisti kuin ledivalot.

Sitten mä nukahdin.

Niinkun varmaan arvasitkin, kirjoitan tätä nyt kun tästä kaikesta on jo kulunut hetki. Mä pelastuin. Oon Hannun luona Väinölässä. Se lohdutti mua ja sanoi, et sen oli ollut pakko tehdä se, kun se oli tajunnut et ei se ollut mun mummo, mummo oli kuollut jo aiemmin päivällä. Se oli sellainen ranskalaisfilosofi kuin Rene Descartes ja et se oli tappanut ja sit nylkenyt mun mummoni ja pukenut sen nahkan päällensä ja et sillä olis muutenkin ollut pahat mielessä.

Hannu on nyt suihkussa, mut kun se tulee, me mennään käymään mun äitin luona. Vittu YOLO.

 

Summer of Live & Dead Art, 7.7. – 4.8.2017, Tarina 1
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someonePrint this page